Päivän aikana pyörineet ajatukset.

Mulla oli viime yönä tosi hyvä keskustelu puurokaverin kans siitä, miten tietyt sattumanvaraiset tapahtumat tai hetket jää ihmisen mieleen todella tarkasti ja toiset muistikuvat vaan valuu ajan kanssa pois mielestä. Itselläniki on vaikka kuinka monta yksityiskohtaista hetkeä, joita en varmasti unohda ikinä, vaikkei ne hetket itsessään ole mitenkään erityisiä sisällöllisesti. Miks just ne hetket on jääny mun mieleen niin tarkasti? Onko ne sittenkin sisällöllisesti merkittäviä hetkiä, mutten vaan ymmärrä itseäni tarpeeksi hyvin, että tajuisin? Juteltiin monta tuntia, kummatki kerto omia omituisia muistikuviaan, jotka oli usein arkipäiväisiä juttuja, mut niitä kuuntelemalla tutustu samalla uuteen ihmiseen yllättävän hyvin. Upeeta, et on kaveri, jonka kans voi vaan jutella tunti tolkulla jostain tällaisesta. ''Kaikesta ja ei mistään.''

Puhuttiin myös joulusta, kun paljastu, et se on puurokaverillekin vuoden tärkein ajankohta. Oon joulufani juuriani myöten. Joulussa on parasta se, että se toistuu joka kahdestoista kuukausi, sen kulku on tuttujen jouluperinteiden kautta enemmän tai vähemmän sama joka joulu, se on rentoutumista, lämpöä, ihania ihmisiä, tuoksuja, jotka saa aivot hölläks, musiikkia, josta tulee rauhallinen ja hyvä olo, ja kaiken kruunaa vastakohtaisuudet, kuten vaikka jouluevankeliumi ja joulupukki, tai kylmä pakkasilma ja takan hehkuma kuumuus, kun tarvitsee lämmittellä jäisiä varpaita hautuumaalta tullessa. Se kokonaisuus on vaan taikaa. Tänä jouluna aion tallentaa kaiken erityisen tarkasti kameralle, koska lupasin tuoda valokuvia puurokaverille tammikuussa, jotta se saa nähdä miltä suomalainen joulu näyttää. Vastapalveluksena mä pääsen oppimaan mitä tarkoittaa slovakialainen joulu. Niiden joulukinkku on kuulemma kala. Iso karppi.

Jälkikäteen mietittynä esim. puolta vuottani Sveitsissä parasta oli a) ihmiset, joiden kanssa jaettiin se pala elämää ja b) asiat, jotka opin niiltä ihmisiltä joko yhteisten kokemusten tai keskustelujen kautta. Vaikka ei välttämättä ollu helppo reissu, niin ei se tarkoita, etteikö mulle olis jääny käteen hirveästi kaikkea uutta ajateltavaa. Samanlailla huomaan ajattelevani täällä asumista. Vaikken voi sanoa olevan helppoa alottaa tyhjän päältä, sopeutua vieraaseen kulttuuriin, eri kieleen, luoda itselleen uudet sosiaaliset piirit, itsenäistyä ja pärjätä omillaan, niin silti tää kaikki uus on todella koukuttavaa. Opin joka päivä jotain. Mokailen ja teen hölmöjä juttuja. Opin vähän lisää. Ajatusten ilmaiseminen on vielä hankalaa englanniks. Varsinkin, kun jännitän jotain. Taidehissan seminaareissa puhuminen on tähän asti ollut tosi kankeaa, mut sit tän viikon keskiviikkona puhuin jo hyvän tovin business&management seminaarissa ja jopa ihan asiaa, ja voi vitsi siit tuli tosi hyvä fiilis sen tunnin jälkeen. Huomaan omien kykyjeni kehittyvän. Luennoilla sen sijaan, joissa istuu usein yli 250 ihmistä samassa salissa, oon uskaltanut antaa ääneni kuulua tasan kaks kertaa tähän mennessä, ja silloinkin hyvin hyvin lyhkäsesti, mutta uskallan toivoa, et jossain vaiheessa sielläkin puhuminen tuntuu luontevalta. Pakkohan se, kun oon nyt sen kurssin luokanedustaja oppilaskunnassa. Jännittää kamalasti se esittäytyminen, joka on hoidettava pois alta joku päivä ens viikolla jonkun luennon alussa. Eihän se ole kuin muutama lause sinne tänne, kuka olen, ja miten muhun saa yhteyttä, mut kun jännittää nii sit jännittää. Laastari pitäis vaan repästä irti.

No, se siitä. Tällä tekstillä ei taas ollu mitään punaista lankaa, mut mitäs sitten. Elämä on aika sekava soppa ihan itsessäänkin, joten ehkä se peilautuu hyvin tässä sitte. Kannattaa muuten kuunnella Musen uusin albumi The 2nd Law, jos ette oo vielä niin tehny. Oon kuunnellu sitä koko päivän samalla kun oon kirjoittanu yhtä esseetä, ja oh...

Vähän Lindt:in tummaa suklaata sen seuraks ja jopas sanat juoksee paperilla taas.