Ensimmäinen viikko meni nopeasti ohi. Sen aikana oon ehtinyt tutustua vähäsen meidän viiteen uuteen kämppikseen. Kaksi amerikkalaista tyttöä, yks aussityttö, ja kaksi bulgarialaista jätkää. Pojat on tähän asti pysytelly aika tiukasti omassa huoneessaan, mut ehkä nekin jossain vaiheessa uskaltaa tulla keittiöön silloin ku kaikki muutkin on siellä. Toisaalta kyllä ne mun sympatiat saa. Kahdeksan tyttöä ja kaks poikaa samassa asunnossa. Tulee ihan mieleen oma yläasteen luokka, jossa oli noin 15 luokkalaista, ja meitä tyttöjä oli pahimmillaan kaks tai kolme. Ja kyllä mä itsekin yritin mennä viime semesterin alussa keittiöön aina silloin, kun siellä ei ollu ketään muita. Nyt siellä on mun ihana kahvinkeitin, jonka olemassaolo lämmittää sydäntä aamulla, kun pitäis jaksaa nousta ylös, ja mulla on nykyään paljon helpompi löpistä niitä näitä kenen tahansa kanssa keittiössä puuhastellessa.
Se on tietysti eri asia, jos en vaan halua jutella kenellekään. Sit oon vaan hiljaa omassa kuplassani täysin tyytyväisenä ja eristäydyn jonneki. Introvertti-puoli tulee vaan esiin aina tietyissä tilanteissa. Minkäs teet. Kuten perjantai-iltana, kun noi kämppikset raahas mut karaokelavalle niiden kans queen margaret unionissa. En ollu kerkiny valmistatuu siihen henkisesti ollenkaan, joten se lavalla olo oli aivan hirveetä. Mentiin sen jälkeen viel tanssimaan cheesy poppiin, joka alko olla tylsää tunnin jälkeen, joten sanoin adios, ja lähin kotiin lukemaan Taru Sormusten Herrasta-kirjaani.
Joululoman paluumatkalla oli sen verran draamaa, et Norwegian kadotti mun matkalaukun jonnekin Hki-Vantaa-Köpis-Lontoo välille. Oli ihan mielenkiintosta seisoa siinä Lontoon Gatwickin lentokentällä liukuhihnan vieressä ja katsoa kuinka kaikki ihmiset ottaa omat laukkunsa vähitellen, kunnes lopulta oon viimeinen joka seisoo siinä, ja liukuhihnalla ei ole enää mitään. Se hihna veti kaks tyhjää kierrosta, kunnes ne lopulta pysäytti sen. Jaha. Mitäs nyt sitte... Löysin sieltä sellasen matkalaukku-kysely-pisteen, jossa jonotti joukko muita suomalaisia, kaikkien matkalaukut kadonneena. Siinä oli virkailijoilla selittämistä. Ne jako kaikille meille lomakkeet, johon piti laittaa omat yhteystiedot ja kuvaus kadonneesta matkalaukusta, ja sano, et ne toivoo, että kaikki laukut löytyy pian, mut jos ei löydy, niin sit se on vaan tosi harmi, ja ''valittakaa vakuutusyhtiöllenne''. Mulla mitään matkalaukkuvakuutusta ikinä ole. Ellen sit jonneki Aasiaan ole menossa.
Onneks mulla oli rinkka käsimatkatavarana (just ja just täytti käsimatkatavaraa koskevat mittasuhteet!), joten en ihan tyhjin käsin joutunu tulemaan Lontoosta Glasgowhun. Vähän ne kinkkueväsleivät siellä kadonneen matkalaukun sisällä vaan mietitytti... Ne alkais haisemaan muutamassa päivässä pahasti. Kokonaismatka kesti 14 tuntia, joten kerkes siinä tulla niit eväsleipiä kyl ikävä viimeistään siinä Lontoo-Glasgow bussimatkalla. Nälkä!
Mitäs muuta. Kävin viime viikolla katsomassa leffateatterissa Life of Pi:n ja Les Misérables. Oli molemmat tosi hyviä. Ja kummatkin Oscar-ehdokkaita. Yritän tällä viikolla käydä ehtiä katsomassa The Impossible:n. Vähän tekis mieli kyllä käydä katsomassa Hobitti vielä kerran. Sit tietysti Zero Dark Thirty ja Lincoln tulee tammikuun 25. päivä. Ystävänpäivänä leffateatterissa voi käydä katsomassa Moulin Rouge:n, jota mennään ehkä kattomaan kämppisten kanssa. Ihanaa! Jostain oopperastakin oli eilen meillä leffateatterissa puhetta. Kuulemma lipun saa opiskelijakortilla 10 punnalla ihan mihin tahansa näytökseen. Olis siistii päästä kattoo joku ooppera.
Ostin Taru Sormusten Herrasta -kirjan ittelleni, kun löysin sellasen kivan painoksen tosta kampuksen kirjakaupasta, jossa koko tarina on jaettu kuuteen about 200 sivuseen pokkariin, joten sitä voi kantaa helposti mukana kaikkialla. Luin viime viikolla ekan niistä kuudesta. Se on ihana.
Meidän pitää musiikinluennoilla tän semesterin aikana säveltää 48 tahtia kestävä klassinen sävelmä. Olisitte nähny mun ilmeen, kun kuulin sen tehtävänannon. Se pitää vielä esittää luokan edessä kaikille. Ei! Sellanen lauaen esitettävä vapaamuotoinen eteerinen melodia olis ollu ihan hauskaa säveltää, koska sen olis voinu vaan keksiä avaamalla suunsa, ja katsoa mitä sieltä tulee ulos, mut klassinen sävelmä. Bass line ja melodia. Esitettävä omalla instrumentilla. Mua huvittaa ajatella, et kesälomalle palatessani oon säveltäny oman klassisen kappaleen. Ei jessus... Toisaalta, eihän sitä tiedä vaikkei se niin kamalaa sit loppujen lopuks olisikaan. Se vaan hirvittää mua ajatuksen tasolla.
Nyt kirjastoon markkinointi-kirjan kans kirimään kiinni viikonlopun aikaansaamattomuutta.
P.S. Ekalla viikolla ei tullu mistään lämmintä vettä viiteen päivään. Ei niin pehmeä paluu todellisuuteen joululomilta.
P.P.S. Sen lisäks sisälämmitys meni koko asunnosta rikki. Heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti