''Try again. Fail again. Fail better.''

Viime päivät on vetäny uskon omiin kykyihin tosi pohjalle. Torstai-iltana menin sinne musikaaliproduktion yhteiseen tapaamiseen, jossa käytiin tulevaa viikonloppua läpi, opeteltiin ensimmäinen biisi ja koreografia siihen kappaleeseen. Paikalla oli noin 50 ihmistä, eikä tilat ollu mitenkään erityisen isot. Joka suunnasta kuului puhetta, ja ohjeita annettiin nopealla temmolla. En pysyny mitenkään perässä. Mun kielitaidot ei vaan riittäny siihen kaikkeen. Puhumattakaan improvisoidusta näyttelemisestä. Tuntu, et happi loppuu kesken ja ahdisti hirveesti. Halusin äkkiä pois siitä kaikesta. Sulkea kaikki ne äänet kuplan ulkopuolelle. Pitää koko ajan keskittyä niin älyttömän kovasti, että oikeesti kuulee, mitä ympärillä puhutaan. Kuinka helppoa onkaan vaan olla kuuntelematta. Lopettaa vaan. Antaa sen kaiken muuttua yhdeksi epämääräiseksi taustameluksi. Yritin jutella ihmisille, ja jopa mun asuntolakerroksessa asuville tytöille, mut kerta toisensa jälkeen joku aina keskeytti ja kukaan ei varsinaisesti ollu kiinnostunu kuuntelemaan, kun oli niin paljon kaikkee jännää samanaikasesti ympärillä. Tuli niin yksinäinen olo siinä ihmismassan keskellä. Se ei vaan ollu oikea paikka sittenkään kansainväliselle opiskelijalle. Tuntu niin älyttömän pahalta tuntea olonsa surkeaksi jonkin sellasen asian parissa, joka on aina ollut lähellä sydäntä. En palannu sinne musikaaliin enää sen illan jälkeen. Ajan kanssa mun kielelliset taidot kehittyy, oon ihan varma, ja on helpompi olla sanavalmis ja nokkela, ja meen sit vaikka kakkosvuonna taas uudestaan sen kaiken keskelle. 

Ei olis pitäny olla niin yllättynyt. Samanlaista se oli, kun lukio alkoi. Olin tottunut siihen ajatukseen, että pärjään näissä koulujutuissa, ja sit sitä menee uuteen paikkaan, jossa asioilla on aivan erilaiset mittakaavat, ja sitä tajuaa yhtäkkiä olevansa hirveästi jäljessä vaaditusta tasosta ja luulleensa itsestään aivan liikoja omien taitojen suhteen. Sama päti harrastuksiin. Ai sä laulat? Ai sä soitat pianoa? Yhtäkkiä sitä piti perustella omia vajavaisia taitojaan itselleen toistuvasti, jotta uskalsi enää koskea koko pianoon. Parempi vaan olla hiljaa. Jos joku kysyy, et mitä sä soitat, ja sanot et pianoa, niin ihmiset ajattelee, et sä osaat soittaa nuoteista. Niin no. En osaa. Intuitiivinen fiiliksen mukaan soittaminen ei oo tarkoitettu esitettäväksi kenellekään. Se on vaan... sormien vapaata liikkumista. Siinä ei oo oikeaa eikä väärää nuottia. Jos ärsyttää, niin se kuulostaa levottomalta ja nopeatempoiselta. Katkinaiselta. Silloin kun on hyvä seesteinen fiilis, niin se voi olla parhaillaan tosi kaunista. Mut ketä kiinnostaa mikään tollanen? Laulaminenkin on vain laulamista. Tarinankerrontaa. Fiiliksiä. Musiikki tekee ihmisen niin pelottavan haavoittuvaiseks.

Samana torstai-päivänä muutamaa tuntia aikaisemmin mulla oli musiikin tasokoe. Mut pyydettiin pieneen luokkahuoneeseen, jossa istuin tuolille, jonka eteen nuottitelineelle oli asetettu nuotteja riviin. Ensimmäinen oli rytmitesti. En osannut rytmittää oikein, koska en ymmärrä nuottien kestoa tai taukojen kestoa. Se siitä siis. Seuraavana oli vuorossa melodian laulaminen suoraan nuoteista. En osannut sitäkään. Kaikki mun aikaisempi lauluhistoria on aina perustunut kuuntele ja toista metodin varaan. Viimeiseks piti tunnistaa ääniä, jotka se opettaja soitti pianolta. En osannut sitäkään. Mua hävetti niin kauheasti olla siinä huoneessa. Mitä mä oikein kuvittelin itsestäni... opiskelemassa musiikkia? Et sä tajua koko asiasta yhtään mitään. Typerintä koko jutussa oli se, että mä vaan pyysin anteeks koko ajan. 

No. Torstai tuli ja meni. 

Sen päivän jälkeen oon ollu vaan kirjastossa lukemassa. Oon lukenu melkein kaikki taidehistorian ekan jakson kurssimateriaalit jo läpi. Ja opetellu Rembrandtin elämänkerran. Traaginen tarina. 

Tänään piti tehdä netissä tunnin kestävä ''academic writing skills'' -testi. Mun säälittävä akateeminen sanavarasto....plus ajastin... Mä oon ainakin siinä pakkotukiopetusryhmässä, sen voin vakuuttaa. 

Äh, mä inhoan olla pohjalla.

Ärsyttää niin paljon olla jäljessä sen takia, et teen tän kaiken vieraalla kielellä.

Kyllä mä osaan kirjoittaa suomeks korulauseita ja muuta tyhjänpäivästä.

Englanniksi se onnistuu, mut tartten silloin aikaa.

Miettimisrauhaa.

En kyllä siltikään haluis opiskella missään muualla kuin täällä just nyt. 

Englanti on parhaimmillaan niin kaunis kieli.

Ja asuntolassa asuminenkin on hauskaa, kun voi hengaa puurokaverin huoneessa kattomas Dr. Who:ta.

Paljon kaikkea erilaista.

Joka päivä oppii jotain.

Silti.

Mä inhoan olla pohjalla.

On vaan tehtävä hirveesti töitä, kunnes kehityn vähän paremmaks. 

Pitää käyttää hyödyks tää pohjamuta-agressio.