"Why, then the world's mine oyster" - Shakespeare

Juokseminen on mahtavaa. Puoli tuntia menee jo ihan helposti. Toisinaan tuntuu siltä, että jalat vaan liitää alla, eikä itse tee muuta kuin nauttii maisemista. Ja sit toisina kertoina jalat tuntuu tuhatkiloisilta tiiliskiviltä heti alkumetreiltä lähtien, eikä se siitä sen paremmaksi muutu koko lenkin aikana. Mut silti lenkin jälkeen on aina hyvä olo. Ja joka kerta pystyy  juoksemaan pikkasen kovampaa kuin edellisellä kerralla. Juokseminen tekee mut onnelliseks. Vaikka olisin ollu koko päivän alakuloisella tuulella, niin viimeistään siinä vaiheessa kun menen juoksemaan niin kaikki negatiivisuus haihtuu hien mukana pois. Palaan lenkin jälkeen aina naureskellen takas kotiin. 

Ollaan alettu käydä yhellä jazz-klubilla joka tiistai-ilta. Live musiikkia ja rento tunnelma. Se on vaan kiva paikka tavata pitkän päivän jälkeen isommalla porukalla. Ja uusiin ihmisiin tutustuu helposti kun kaverit tuo kavereita mukanaan.

Sopivaa sinänsä, koska lauluopettaja sanoi just viime kerralla, et se haluisi kokeilla laulattaa mulla jazzia tänä syksynä. Se sopisi kuulemma mun äänelle. Odotan mielenkiinnolla.

Bisnesopinnot on lähti viimein kunnolla käyntiin. Tähän asti luentojen sisällöt on ollu vaan kuivaa teoriaa, mut sit perjantaina luennolla tuli eka satsi laskukaavoja erilaisten tulostavoitteiden saavuttamiseksi jne. ja olin riemuissani saadessani kaivaa laskimen laukusta. Accounting and Finance -kurssi on tosi jees. Vähemmän sanoja, enemmän numeroita. 

Tuleva viikko on kiireinen. Joka päivä on menoa joka suuntaan. Parina iltana teatteria, Jane Austen kirjailta Emmasta meijän kämpässä, Study Abroad Fair (En tiedä vieläkään pitäisikö lähteä vaihtoon vai ei! 3/5 meijän kämppiksistä on varmasti lähdössä ensi vuodeksi ulkomaille opiskelemaan! Äääahaaaa! Mut toisaalta, lähteminen vaan sen takia, että kaikki muutkin tekee niin on ihan tyhmää. Mut toisaalta, jos ei tartte maksaa muuta kuin lentoliput, niin miksei käyttäisi sitä mahdollisuutta hyväksi? Ja sit pitää vielä miettiä, miten se voi vaikuttaa opintoihin. Joo, vuosi vaihdossa näyttää hyvältä CV:ssä, mut toisaalta mä olen jo opiskelemassa ulkomailla, joten mitä mun pitää kenellekään muka todistaa, ja monet lähteet kertoo vaan tarinoita siitä, kuinka ne ei tehny muuta kuin pitäny hauskaa koko vaihtovuoden, eikä opiskellu juuri mitään! Kolmas vuosi on ensimmäinen Honors-vuosi, ja jotta valmistuessa saisi hyvät paperit käteen [Briteissä arvosanoilla on yliopistosta valmistuessa tosi suuri merkitys työnhaussa] niin kolmas ja neljäs vuosi on saatava ainoastaan tosi hyviä arvosanoja aivan kaikesta. Joten vaihtovuosi voi olla myös huono idea...) Niin ja perjantaina olen menossa Edinburghiin heti aamusta, ja vietän koko päivän Edinburgin yliopistolla taidehistorian Careers Day -tapahtumissa pyöriessä. Luentoja ja paneelikeskusteluja etc. Yritän saada selville, miten päästä taidediilaus piireihin mukaan. :') Minne hakeutua valmistumisen jälkeen, mitä asioita kehittää itsessään jo nyt, mitä kontakteja luoda... Saa nähdä. Tällä hetkellä mulla ei ole hajuakaan mitä mä teen sitten, kun valmistun yliopistosta. Toivottavasti perjantai antaa uusia ideoita. Tai edes jotain käsitystä siitä, mitä kaikkea voi lähteä tavoittelemaan taidehistoria + bisnes tutkinnolla. En ole edes varma, mitä mä varsinaisesti haluan tehdä! Oon hyvä ihmisten kanssa, koska ymmärrän niitä; osaan myydä, koska ymmärrän ihmisiä; tykkään taiteesta, koska se rikkoo ihmisten välisiä rajoja ja peilaa niin hyvin yhteiskuntaa, jossa se teos on luotu; tykkään suunnitella ja organisoida, koska oon luonteeltani järjestelmällinen. Taidehuutokaupat tuntuu luonnolliselta valinnalta. Mut miten sinne pääsisi? Ja toisaalta, oonko käyttäny tarpeeks aikaa yrittäessäni etsiä muita vaihtoehtoja. En halua missata mitään. En tiedä. En tiedä! 

"Why, then the world's mine oyster" - Shakespeare: The Merry Wives of Windsor, Act II

Perjantai-iltapäivänä/iltana/yönä meillä oli kaveriporukalla kynttiläpiknik lakanateltassa. Porukkaa tuli lisää mitä edemmäs iltaa edettiin. Oli hauskaa. 

Lakanalinna.

Jane Austen Societyn kanssa kiertämässä kaikki kaupungin parhaat teehuoneet.

Frendit on kaikunu olkkarissa pari iltaa. Joey saa mut aina hyvälle tuulelle. 

Jotten unohtaisi, ettei kaikkea tartte aina ottaa niin vakavasti. Tää kuva pätee loistavasti kaikkiin meihin taidehissan opiskelijoihin.

Aurinkoiset syysaamut. Rakastan. 

Matkalla laulutunnille. 

Britit ja niiden rakkaus täydellisiä nurmikoita kohtaan.

Atriumissa luentojen välissä.

Hylkäyskirje

"After the huge number of very talented people who auditioned and the limited vacancies in the group this year we are very sorry to tell you that you have not been selected this time."

Valintaprosessi ei suosinu mua tällä kertaa. Kuten vähän pelkäsinkin, liian paljon tosi lahjakkaita hakijoita 2-4 avoimeen paikkaan. Haluisin sanoa, että mikäs siinä, c'est la vie, muttei hylkäyskirjeiden saaminen ole koskaan miellyttävää. Täytyy vaan jatkaa kotona laulamista omaksi ilokseni, laulutunneilla käymistä ja Madrigirls -kuorossa laulamista. Ja pianonsoittoa tietysti. Huokaus... Musikaalisuus on vaan niin tavanomaista. Maailma on täynnä laulutaitoisia ihmisiä. Se ei tee kenestäkään vielä millään tapaa erityistä. 

Ja silti jokainen meistä on omalla tavallaan omalaatuinen... Tehtiin kämppiste kanssa muutama päivä sitten kaikki Myers-Briggs persoonallisuustesti, ja koko konsepti on pyöriny mun päässä siitä lähtien. Ihmisten laatikottaminen erilaisiin kategorioihin persoonallisuuserojen perusteella. Tein nimittäin itse täysin saman testin pari vuotta sitten (http://www.humanmetrics.com/cgi-win/jtypes2.asp), ja nyt kun tein sen uudestaan niin mun tulos oli muuttunu. Lukioikäisenä se testi kategorisoi mut INFJ:ksi, mut nyt oon siirtyny syystä tai toisesta INTJ:ksi. What happened? Olin toisaalta ihan siinä välimaastossa Feeling-Thinking asteikoilla. Muutaman prosentin kallistus Thinking -puolelle. Mut kuinka paljon tollaset testit voi oikeasti määrittää kenenkään luonnetta? Ihminen pystyy kontrolloimaan suhteellisen paljon omaa käyttäytymistään, jos tietää mitä tekee... 

Takas maanpinnalle. 

Koelaulut ja litimärät lenkkarit

Kelvin -joen ympäristö näyttää ihan sademetsältä

Tulin 15 minuuttia etuajassa laulutunnille. Mitä mulle on tapahtumassa? Istuin ulko-oven edessä juomassa kahvia ja odottelin, et edellisen oppilaan laulutunti loppuu. 

Ja sit mun kahvikuppi kaatu maahan. Kahvilätäköstä muodostu perhosen siipi.

Pelottaa, mut mitä mulla on menetettävää?

Lauluopettajan puskemana meen sunnuntaina Choral Stimulation acapella lauluryhmän koelauluihin. Ne voitti viime vuonna jonkun regional mestaruuden tämän jutun perusteella:

Choral Stimulation made history on 23rd February 2013 by becoming the first non-St Andrews group to win the VFUK Regional in Scotland in a notoriously hard fought section of the competition.

No jaa, kunhan saa laulaa. Ne ottaa tänä vuonna ryhmään kaks uutta tyttöä ja poikaa. Hakijoita on tällä hetkellä ilmoittautunu facebookiin noin 35. Mut osa tietysti vaan pompahtaa paikalle ilman etukäteisvaroitusta. Mahikset on aika olemattomat, tiedän, mutta pakko sitä on kai yrittää. Meillä on Madrigirls kuorossakin niin monta paljon parempaa laulajaa kuin minä, puhumattakaan Chapel Choir -jäsenistä, jotka on näitä "aloitin musiikkiakatemiassa 5-vuotiaana" tyyppejä. Koelauluissa pitää laulaa kaikkien muiden koelaulajien sekä tuomaririvistön edessä... Tosi kiva. Mä tuun tärisemään taas niin hysteerisesti, ettei mitään rajaa. Vatsaan pistää jo nyt. Onneks se on ohi sunnuntai-iltana. Päätin laulaa Into the West -kappaleen Return of the King:stä. Se on just täydellinen mun ääniskaalalle. Annie Lenoxin äänen imitoiminen on suhteellisen helppoa, kun mulla on itsellänikin sellanen...ilmava?...äänenlaatu. Ja lauluopettajan ansiosta osaan jo laulaa korkeita ääniä vahvasti eikä vaan hönkien kuumaa ilmaa. Kaikki riippuu siitä, kuinka vahvoja laulajia ne muut kokelaat tulee olemaan. Sunnuntaina sen näkee sitte. Tässä linkki siihen biisiin:
http://www.youtube.com/watch?v=shdiTRxTJb4

Sen lisäksi oon alkanu juoksemaan kolme kertaa viikossa kämppiksen kanssa. Aloitettiin 15 minuutilla, ja lisätään 5 minuuttia joka kerta. Ainut sääntö on, ettei kellon käydessä saa pysähtyä kertaakaan. Tällä hetkellä menee 30 minuuttia putkeen, mutta se tekee jo tosi pahaa. Tänään ei varmaan lisätä minuutteja, vaan yritetään saada se 30 minuuttia menemään paremmin. Mua alko jo oksettaa eilen loppumetreillä. Mut se juoksemisen jälkeinen fiilis on kyllä ihan omaa luokkaansa. Euforiaa. Eilen satoi kaatamalla vettä, mutta mentiin silti. Skotlannissa ei oikein auta antaa sään määrätä liikuntaa, tai muuten ei koskaan voi tehdä yhtään mitään. Ja oli hauska hymyillä vastaan tuleville juoksijoille. Kaikki hymyilee aina takasin. Vaatteet ja naama litimärkänä, päämäärätietoisesti vaan eteenpäin. Siinä kaatosateessa juostessa tuntee olevansa osa jotain suurta juoksijoiden salaliittoa, jotka kaikki jakaa keskenään yhteisen tietoisuuden siitä, että muut kyyhöttelee kotona sohvalla juomassa kello viiden teetä villasukat jalassa. En tiedä. Se on jotenkin hassua.

Nyt on pakko lähteä, et kerkeen luennolle!

Leffamaniaa ja perinteistä teatteria

Oon taas kattonu kämppisten kanssa leffoja aamun pikkutunteihin asti parina yönä putkeen. Päivät menee yliopistolla ja muissa jutuissa. Ja jonotuslistalla on niin monta leffaa, jotka haluis nähdä. World's End oli ihan ok. Alku ja loppu oli vahvoja. Keskiosa lopsahti. Odotin sitä ehkä liian innokkaasti. Hot Fuzz pitää tiukasti paikkansa mun lempparina. Voi toki myös olla, etten oo katsonu tarpeeks science fiction genreä ylipäätänsä voidakseni nauttia kaikista vitseistä. Ja näiden miesten leffat paranee aina mitä useammin ne katsoo. Mitäs muuta me katottiin... Pari eri adaptiota Wuthering Height:sista. Tom Hardy oli uskottavin Heathcliff, mut just siinä adaptiossa (2009) puvustus oli revitty suoraan regency-ajalta ja sitä oli modernisoitu ihan naurettavilla elementeillä, kuten neonvärisillä vaatekappaleilla ja pipoilla jne (siis kirja sijoittuu victoriaaniselle ajalle, joten oletin näkeväni korsetteja ja muuta vastaavaa), ja kaiken tän älyttömyyden lisäksi koko kirja oli revitty niin säpäleiks, ettei ihminen, joka ei ole lukenu kirjaa paria kertaa voisi pysyä mitenkään perillä kuka on kuka ja mihin kohtaan tapahtumat sijoittuu aikajanalla. Totta puhuen olin aika närkästyny lopputekstien alkaessa, mut Tom Hardy oli hyvä. Kaikki näyttelijävalinnat oli tehty oikeastaan loistavasti. Mut siihen se sit jäiki. Toinen Humiseva Harju adaptio, joka katsottiin oli 1998 versio. Se on kaiken kaikkiaan selväjärkisin versio koko kirjasta. Mut siinä Heathcliff ei ollu yhtä kiinnostava. Joka versiossa on aina jotain hyvää ja jotain, mistä ei tykkää. Senpä takia noita on niin hauska katsoakin. Tunteet kuohuu joka kerta, joko hyvässä tai pahassa. BBC:n Jane Eyre minisarja (2006) on esimerkiksi ihan naurettava adaptio kirjasta, mut toisaalta vuorosanojen puolesta se on alkuperäisteokselle paljon uskollisempi kuin Fassbender-editio (2011), jota mä niin rakastan. BBC:n Jane on aivan liian kevytmielinen ja iloinen koko ajan. C'mon, sillä oli hirveä lapsuus, kaikki ihmiset sen ympärillä Heleniä lukuunottamatta kohteli Janea ainoastaan vihamielisesti, ja sisäoppilaitos, Janen KOTI suurimman osan sen lapsuudesta, oli aivan kamala paikka, jonka lisäks sit Helen vielä meni ja kuoli Janen vieressä. Ja kaikesta tästä huolimatta Jane olis muka hirveen pirtsakka ja iloinen likka, joka vaan naureskelee koko ajan? Ei ystäviä, ei perhettä, ei mitään... Ihan älyvapaa tulkinta. Mut replojen puolesta monet tykkää siitä. Tää meni taas vähän tämmöseks paasaamiseks. Sori. Tietäisittekin vaan kuinka mä paasasin puurokaverille tästä. Olin niin tuohtunu heti sen version katsomisen jälkeen. Meni monta päivää, ennen ku sain sen pois mielestä. No jaa. Kuten sanoin. Anteeks. RUSH! Ah, ne onnistu tekemään Formula 1:sistä mielenkiintoisen elokuvan jopa katsojille, joita koko aihe ei itsessään kiinnostanu alunperin yhtään! Tykkäsin kovasti. Ei menny rahat hukkaan. Leffalippu maksoi 3 puntaa 15 penceä... sillähän elää koko päivän muuten. Tarvittaessa. Ja eilen illalla käytiin porukalla katsomassa leffateatterissa National Theatre Live:n suora lähetys Shakespearen Othello:sta. Mindblowing! Roolisuoritukset täyskymppi. Helkkarin vaivaannutta katsottava, kun katsoja joutuu väkisin Iago:n rikoskumppaniks, mut ne on onnistunu tekemään siitä jotenkin kierolla tavalla kutkuttavan. Shakespeare toimii aina. Musta tuntuu silti, et oon vielä jäljessä kulttuurituntemukseni kanssa. Ympärillä olevat kirjallisuusopiskelijat on hyvä motivaattori, joka puskee koko ajan lukemaan lisää. Ja taidehissan opiskelijoista on monet tosi perillä kaikesta kulttuuriin liittyvästä. Hamlet, Measure for Measure, A Midsummer Night's Dream, Much Ado About Nothing, Macbeth, Othello, The Taming of the Shrew, Romeo and Juliet. Siinä on kaikki, jotka oon tähän mennessä ehtiny näkemään. Ja kalenterissa on jo ylhäällä Richard II ja Coriolanus. Romeosta ja Juliasta tykkään vähiten. Liikaa melodramaattista nyyhkimistä. Päähenkilöiden henkinen selkäranka loistaa poissaolollaan. Idiootit. Mut Hamlet ja Much Ado About Nothing... Aah. <3

Under the sea

Ariel Pieni Merenneito -naamiaisasu löytyi vaivatta Byres Roadin kirppareilta! Uutena piti ostaa vaan punainen peruukki, mut sekään ei onneks maksanu 10 puntaa enempää. Kuvista ei valitettavasti näy mun paljaat varpaat, mut ne oli osa asukokonaisuutta. Ja yks tyttö (sen nimi oli tosi outo... joku vanha skottilainen nimi, joka perustuu johonkin vuoreen pohjosessa) oli pukeutunu Ursulaks! Maalas itsensä violetiksi, värjäs hiukset vappuvärillä harmaiksi (valkonen ei ihan onnistunu kuulemma) ja kiinnitti mustaan mekkoon pitkiä mustia kangasriekaleita, jotta ne näyttäis lonkeroilta. Loistavaa!

Lauantain Brontë societyn brunssi oli yhtä lailla menestys. Paikalle tuli loppujen lopuks 15 ihmistä, mikä oli sinänsä ihan hyvä, koska en ollu alunperinkään varautunu mihinkään 50 ihmisen tapahtumien järjestämiseen ja pöytävaraus oli tehty Hillhead Bookclubista 10-20 ihmiselle. Sen lisäks osa laitto mulle meiliä, ettei päässy tulemaan ekaan tapaamiseen, mutta on siitä huolimatta kiinnostunu osallistumaan tapahtumaan tulevaisuudessa. Tuntuu ihan hassulta ajatella, että koko societya ei ollu edes olemassa puol vuotta sitten. Vielä viikko sitten toivoin vaan hartaasti, et edes joku olis kiinnostunu Brontë-sisarusten kirjoista, ja nyt meillä on kasassa jo kunnon ryhmä. Yks tyyppi tekee jopa lopputyötään Brontë-sisaruksista! Kaikki on vaan taas vaihteeks loksahtanu paikalleen jotenkin täydellisesti.

Tanssivia kissoja ja merenneitoja

Käytiin hetken mielijohteesta tsekkaamassa keskiviikkona, jos King's Theatre:sta löytyis vapaita lippuja saman illan CATS-musikaaliin, ja olihan siellä. Saatiin 15 punnalla paikat (kuva yläpuolella), josta näki esityksen ihan tarpeeks hyvin. Kaikki tietää CATS-musikaalista vähintääkin tämän kappaleen:

http://www.youtube.com/watch?v=4-L6rEm0rnY

Mulla itsellä ei ollu mitään käsitystä koko showsta ennen sen näkemistä. Nyt voin kokemuksella ainakin sanoa, ettei ollu mun juttu. Musiikin puolesta ihan jees show, mut tarinan osalta se on aivan liian köyhä kestääkseen monta tuntia. Koko stoori oli vaan jotenkin idioottimaisen yksinkertainen. Toinen puoliaika oli onneksi vähän vahvempi kuin ensimmäinen. Ja THANK GOD Briteissä myydään teatterissa väliajalla jäätelöä. (Siis tapana on, et kaikki syö jäätelöä teatterissa samaan aikaan kun toinen puoliaika alkaa. Älä kysy miksi.) Inkivääri-hunaja-jäätelö oli loistavaa.

Kivaa silti, et käytiin katsomassa. Voin ainakin sanoa suoraan, et mun mielestä se on ihan shaibaa, jos ei oteta lukuun muutamia oikeasti ihania biisejä. Ja mun kämppiksethän tykkäs siitä kovasti, joten puhun puhtaasti vain omasta kokemuksestani.

Ei siitä sen enempää. Eilen puolestaan pidettiin pienet illanistujaiset/tuparit, jota varten tein koko poppoolle karjalanpaistia ja perunamuusia, kun löysin kaapista ihanan Le Creuset -merkkisen padan. Meijän vuokraisäntä jätti tänne asuntoon tervetulias-skumppapullon lisäksi astioita, kattiloita ja kaikkea muuta yleishyödyllistä, jottei meidän tarvitse ostaa juuri mitään. Vieraat toi vielä mukanaan viiniä ja mansikoita ja sen semmosta. Oli tosi hauska ilta. Nauru raikas talossa. :') Ja se karjalanpaisti onnistu loistavasti, vaikka itse sanonkin. Vaarin resepti. <3



Huomenna vuorossa Brontë societyn lauantaibrunssi, iltapäivällä vähän roller derbyä ja illaksi oon lupautunu Disney-naamiaisiin... Käyn ostamassa punaisen peruukin, sinisen hameen, ja mustan korsetin, (valkoinen paita löytyy omasta takaa), joista yritän muotoilla Ariel:in asun. Siis Ariel, jolla on oikeat ihmisen jalat. Kävelen varpasiltani koko illan. Ja voin olla tyytyväisesti hiljaa, koska Arielhan ei pystyny puhumaan muuten kuin veden alla.

Sunnuntaina pitäis olla ihan rento päivä, joten laitan silloin tänne kuvan tai kaksi lauantai-illan meiningeistä.

Ha, olkkarista kuuluu Sherlock Holmesin tunnari! Ciao, heippa, see ya, bye!

Oon niin onnellinen!

...koska takana on tähänastisen elämäni eeppisin reissu.

...koska kotiin Glasuun tullessa mun kämppikset juoksi mua vastaan.

...koska kahden viikon poissaoloni aikana valtavasta tyhjästä kakskerroksisesta asunnosta on muotoutunu ihana, rempseä kimppakämppä, joka näyttää ja tuntuu kotoisalta.

...koska tänään yliopistolla Freshers' Fair tapahtumassa meidän tänä keväänä perustama Brontë society sai 50 uutta jäsentä. 50! Toivoin saavani 10. Ja mukaan liitty myös jätkiä.

...koska kakkosvuoden aloittamisesta osaa nauttia ihan eri tavalla kuin ekasta vuodesta yliopistolla. Tiedän mitä teen, minne oon menossa, en oo enää yksin tuntemattomassa maassa... Tunnen olevani kotona.

...koska oon nauranu viimeisen 24h aikana lähes taukoamatta, koska oon vaan niin hyvällä tuulella.

Ja oon ollu Glasgowssa vasta päivän. Oon niin onnellinen!

Muuttolaatikot pakattuna

Huone ei enää tunnu omalta. Se on liian tyhjä. Seinillä ei oo mitään. Kirjahylly tyhjänä.

Mulla on se taidehissan koe huonisaamuna, ja heti sen jälkeen muuttofirma tulee hakemaan mun laatikot kesän ajaks huostaan. Kesäloma alkaa 15 tunnin päästä... 

Tää vuosi on ollut upea. Lähen totta kai tosi hyvällä mielellä takas Suomeen kesäloman viettoon, mut kun katoin eilen kuvia läpi kuluneen vuoden ajalta, niin tuli jotenkin ihana olo. Glasgow oli mulle oikea valinta. Tästä paikasta on tullu tosi rakas. Toinen koti. Oon tosi kiitollinen. Tuun syksyllä tosi mielelläni takasin.

Tää blogi jää samalla tauolle kesäloman ajaksi. Ei ole mitään syytä päivitellä tekemisiäni ja kuulumisiani tänne, kun voin nähdä kaikkia teitä kasvotusten. Blogi jatkaa luonnollisesti toimintaansa taas syyskuun alussa. 

Sen pituinen se. 

Nähdään! :*

Brontë Society

Mä sain torstaina antikvariaatissa hengatessani idean perustaa yliopistoon Brontë Societyn. Mietin sitä muutaman päivän, ja kyselin vähän ihmisiltä, jos kenelläkään olis kiinnostusta moista ryhmää kohtaan, ja koska kaikki näytti olevan tosi innostuneita ideasta, niin sit lauantai-yönä kirjoitin asiakirjan ''University of Glasgow Brontë Society - Constitution'', printtasin Student Representative Council:in lomakkeet, jotka pitää täyttää, jos toivoo luovansa yliopistolle uuden Societyn, täytin ne, ja tänään käyn viemässä ne toimistoon. Hallitus arvioi uudet ideat kuulemma aina parin viikon välein, joten saan luultavasti tiedon vasta kun oon jo Suomessa, mut ei haittaa. Olis tosi siistiä perustaa Brontë Society. Googlasin vähän ympäriinsä, eikä niitä näytä juuri olevan missään. Englannin puolella on se alkuperäinen, joka ylläpitää Brontë museota, ja Brysselissä on niiden etäryhmä, mut niiden lisäks Google ei ainakaan antanut juuri muita tuloksia.

Sen lisäks tänään aamulla FlexiStore (varastointiyritys, joka pitää huolta mun tavaroista kesäloman ajan) toi mulle muuttolaatikot ja ilmastointiteippiä, joten voin alkaa pakkaamaan kirjoja kirjahyllystä tänään. Ne tulee hakemaan täydet muuttolaatikot perjantaina, joten siihen mennessä pitää saada kaikki pakattua... Omituista lähteä täältä. Haikeeta. Kaikki vaihto-oppilaat lähtee takas kotimaihinsa, eikä tuu takasin enää syksyllä, kuten me muut, ja asunto vaihtuu, ja kurssit vaihtuu, ja... mm. 

Toivottavasti tää Brontë Society idea saa kannatusta SRC:ltä... Tutustuis uusiin ihmisiin, ja vois jutella Jane Eyrestä ja Humisevasta Harjusta ihmisten kanssa, jotka oikeasti olis kiinnostuneita aiheesta. 

Pakomatka 1800-luvulle

Ihana viikko. Torstaina käytiin katsomassa uusin Star Trek Science Centre:n IMAX kankaalta, joka oli aivan naurettavan kokoinen. Stupidly big. Tykkäsin itse elokuvasta tosi paljon, mutten osaa arvioida, kuinka paljon mun mielipiteeseen vaikutti se, että olin koko elokuvan ajan ällistynyt siitä IMAX:in upeudesta. Menen varmaan tulevalla viikolla katsomaan sen uudestaan Cineworld:ssä tavallisessa 2D muodossa, jotta saan ajatukseni koko leffasta paremmin kasaan. Se on kuitenkin varmaa, että aion ehdottomasti käydä katsomassa Hobitin joulukuussa Science Centre:ssä. Siitä tulee varsinainen eeppisyyden multihuipentuma.

Star Trekistä mentiin suoraan yliopiston Jane Austen Societyn illanistujaisiin, jonne oli tullut muutamia vierailijoita Skotlannin Jane Austen Society:stä. Päästiin kokeilemaan teatterista lainattuja Regency-ajan pukuja, ja keskusteltiin yleisesti aikakauden pukukoodeista: mikä oli soveliasta pukeutumista kenellekin, ja millaisia kankaita eri luokkiin kuuluvat ihmiset käyttivät vaatteissaan. Tässä muutama pointti:

- aamuisin pidettiin yllä ruskeaa, paksummasta kankaasta olevaa mekkoa, jonka päällä hoidettiin kotitöitä, joka pitäisi vaihtaa toiseen mekkoon keskipäivään mennessä (poikkeuksena vanhemmat ihmiset, jotka saattoivat hyvinkin pitää ruskeaa mekkoa koko päivän jonkun pitsisen hartiahuivin kanssa)

- keskipäivään mennessä vaihdettava mekko olisi naimattomilla naisilla jotain pastellinsävyistä, naimisissa olevat naiset saattoivat pitää tummempia sävyjä (purppuranpunaista yms.), jonka ylle puettaisiin ulos mentäessä 'a spencer' (en tiedä oikeaa suomennosta... joku pikkutakki), ja 'a bonnet' (tietynlainen hattu)

- illalliselle vaihdettiin vaatteet vielä kerran, mahdollisesti avonaisempi mekko kuin päiväsaikaan

- mikäli rahat oli vähissä ja samaa iltamekkoa piti mahdollisesti käyttää kolme vuotta kaikissa juhlallisuuksissa, niin käsistään näppärät muokkaili meikkojaan nauhoilla yms. uusimman muodin mukaisiksi

- pyykkienpesu, 'the great wash', tehtiin yleensä vain kolme kertaa vuodessa (vaatteiden värit haalistuivat nopeasti pois, ja kankaat eivät kestäneet pyykkiraudalla raastamista)

Lähde: www.costume.org

Illan lopuksi pidettiin se Annual General Meeting. Musta tuli ens vuodelle hallituksen rahastonhoitaja, koska olin ainut, jolla oli kyseisestä virasta kokemusta. Ihanaa päästä suunnittelemaan ens vuoden tapahtumat kavereiden kanssa... Itse asiassa koko ensi vuoden hallitus asuu ensi vuonna saman katon alla. Meidän kämpästä tulee varsinainen Jane Austen Societyn keskipiste. Kaikki palikat vaan lipui oikeille paikoilleen.

Lauantaina oli vielä toinen Austen tapahtuma, kun valtakunnallinen Jane Austen Society kutsui meidät heidän kokoontumiseen Kelvingrove Gallery:ssä. Paikalle tuli myös The Scotsman -lehden journalisti ja valokuvaaja, jotka oli tekemässä juttua Pride and Prejudice -teoksen 200-vuotisen historian kunniaksi. Puhe, keskustelua, väittelyä, teetä ja skonsseja, me pukeuduttiin taas niihin Regency-vaatteisiin ja laitettiin hiukset nätisti ylös, ja sit käveltiin ne tamineet päällä ympäri Kelvingroven taidegalleriaa valokuvaajan kanssa. Oli tosi hauskaa. Yks vanha rouva tuli sanomaan mulle, että näytin aivan Emma Thompsonilta. Järki ja Tunteet -elokuvaan liittyvä viittaus luultavasti. Lovely... Pikkulapset ja turistit oli tosi kiinnostuneita vilkuttelemaan meille ja ottamaan valokuvia iPadeillään.

Kokemuksia... niiden takiahan tänne tultiin. :')

Kokeisiin vois tietysti lukea vähän enemmänkin.

Ja kesä tuli

Lähin aamupäivällä ulos kampuksella oleville vapaaehtoistyö-messuille. Aurinko paistoi, opiskelijat makasi ruohikolla kirjojensa kanssa, ja kuunteli musiikkia. Katoin lämpömittaria: +24 astetta... Nice. Ei ihme, et kevättakki tuntu hiostavalta. Mentiin kahden maissa tulevien kämppisten kanssa The Hidden Lane Tearoom -nimiseen kahvila/teehuoneeseen, joka oli aivan ihana, ja sen jälkeen ottaa aurinkoa Kelvingrove Park:iin. Puisto oli täynnä ihmisiä. Toiset grillas, toiset pelas futista, lapset oli vanhempiensa kanssa leikkipuistossa, opiskelijat oli vallannu suurimman osan ruohikkoalueista. Nyt istutaan puurokaverin kanssa kahvilassa. Käytiin hakemassa kämpiltä kaikki opiskelumateriaalit, ja läppärit ja tultiin tänne lukemaan. Tai no... Mä päädyin kirjoittamaan blogia.

Ihana kesäpäivä... Tekisi mieli istua tässä kahvilan ikkunalaudalla ikuisesti ja vaan tuijottaa ohikulkevia ihmisiä.

Ensimmäinen vuosi lähenee loppuaan

Frendit tuntuu tällä hetkellä tosi ajankohtaiselta sarjalta, ku itsekin elää tosi kirjavan kaveriporukan kanssa samassa asunnossa.

Mentiin perjantaina kavereiden kanssa katsomaan RENT -musikaalin 20-vuotis juhlakonsertti. Olin nähny vaan elokuvaversion aikasemmin, joten oli mahtavaa nähdä se oikeasti musikaalina lavalla. Yleisö oli tosi mukana koko shown ajan. Shown loputtua koko yleisö nousi seisomaan ja antoi niin pitkät aploodit ja vihellykset, joten ne lauloi vielä kerran Seasons of Love:n. Koko yleisö laulo ja tanssi mukana. Esiintyjät oli ihan liekeissä. :')

Eilen lauantaina oli yhden meijän kämppiksen 21-vuotis synttärit, joten mentiin aamupäivällä porukalla Botanic Gardensin kirjamessuille, jossa törmättiin kahteen toiseen kaveriporukkaan, ja pariin Jane Austen ryhmäläiseen. Siellä oli taas vaikka mitä... Kaveri löysi ensimmäisen painoksen Tolkienin The Silmarillion -teoksesta. Mä ostin kahdella punnalla ihanan pienen punaisen painoksen The Scarlet Letter:istä. Oon lukenu sen suomeks aikasemmin, mut voisin kesän aikana lukaista ton alkuperäisversion. Se on kuulemma aika hankalasti luettavaa englantia jopa natiiveille englanninkielenpuhujille. No, sen näkee sitte. Onneks se on lyhyt kirja. Kirjamessuilta mentiin Atriumiin valtamaan yks nurkka. Kysyin kahvilabaristalta, jos niillä olis ollu jotain kakkukoristeita tai jotain jännää niiden takahuoneessa, jolla olis voinu koristella kämppiksen kakkupalasen, mut ei löytyny. Sen sijaan ne tarjos 21 espressoshottia kyllä. Hahah, Atrium on ihana.

Myöhemmin kotona tehtiin yhdessä porukalla päivällistä about 12-15 ihmiselle, ja synttärisankari halus tehdä oreolasagnen jälkiruuaks, joka oli mielenkiintoista, mut hyvää. Se oli pakkasessa jonkun aikaa ennen tarjoilua, joten se maistu mun mielestä vaniljajäätelöltä (kermavaahtoa), jossa oli siellä täällä hilloa, suklaatuorejuustoa ja oreokeksipohja. Syötiin, juotiin, kuunneltiin musaa, hengailtiin keittiössä, ja synttärisankari avas lahjojaan, kunnes sit illalla kämpille tuli isompi joukko mulle täysin tuntemattomia ihmisiä, joten siinä vaiheessa mä katosin puurokaverin kans pois keittiöstä. En vaa jaksanu puhua tyhjänpäiväsiä tunnista toiseen, etenkään kännisten ihmisten kanssa. Sen sijaan katottiin Star Trek pienellä porukalla yhes makkarissa. Ihana nörttikulmaus... Plus sen jälkeen vielä putkeen Futuraman Star Trek jakso. Ollaan menossa nyt tulevalla viikolla katsomaan Star Trek Into Darkness Glasgown Science Centre:n IMAX -näytöltä, joten pieni muistinvirkistys ei tehny pahaa. Huvittavaa, et päätetiin katsoa Star Trekkiä just eilen... kansainvälisenä Star Wars -päivänä. Kaveri itse asiassa törmäs aamulla Byres Roadilla aluks Darth Vaderiin, ja sit myöhemmin vielä Darth Mauliin. Star Trek...Star Wars... Ihania molemmat. Miks se ei oo okei tykätä kummastakin, sitä en tiedä. Porukalla alkaa aina suoni pullistua otsassa.

Mitäs muuta. Käytiin allekirjoittamassa ens vuoden asunnon soppari tällä viikolla... Ja sain myös varattua kaikille tavaroille varaston kesän ajaks, joten ei tartte enää miettiä, et mihin mä työnnän kaiken tän tavaran, kun palautan tän asuntolahuoneen avaimet ja tuun Suomeen. Kaks viikkoa enää kesäloman alkuun. Sekopäistä. Ennen sitä meillä on vielä Jane Austen ryhmän AGM (annual general meeting), jossa valitaan ens vuodelle järjestön presidentti, sihteeri, varainhoitaja jne. Tekis mieli asettua ehdolle. Mulla olis vaikka kuinka paljon ideoita ja intoa järkätä kaikkee, plus meidän ens vuoden kämpässä asuu neljä Jane Austen ryhmäläistä saman katon alla, ja tilaa riittää kaikkien illanistujaisten järjestämiseen. Toisaalta, jos ehdolle asettuu myös joku ryhmän vanhempi jäsen, niin sit ei mitään. En tahdo astua kenekään jaloille. Just sen takia yliopiston oppilaskunnanhallitukseenkin pyrkiminen tuntuu musta jotenkin niin älyttömän vastenmieliseltä. Tekisin ja auttaisin kaikessa tosi mielelläni, tykkään olla edustustehtävissä, ja viedä muiden huolia eteenpäin, mut en todellakaan halua olla tuolla kaduilla työntämässä omalla naamalla varustettuja flaijereita ihmisten käteen, ja huudattaa sitä loputonta ''äänestä mua, äänestä mua'' nauhaa. Ei ihmisiä yleensä kiinnosta, ellei ne itse tai joku niiden kaveri satu olemaan ehdolla. Ja sen lisäksi mua vaivaa koko härdellin valtapeli... Valta on pelottava käsite. Se muuttaa ihmisiä. Ja sit kun sitä alkaa seuraamaan, niin ties kuinka monet arkipäivän asiat liittyy aina tavalla tai toisella vallanjakoon. Kuka perheessä päättää mistäkin, kenen ehdoilla mennään, työpaikoilla ihmiset nokkii toisiaan, koulussa lapset luo kastijaotteluita... Ja se on kuitenkin niin välttämätöntä, jotta asiat toimisi kunnolla. Sveitsiläinen 'hoidetaan kaikki käsiäänestyksellä' meininki ei oo käytännöllinen tapa hoitaa asioita tehokkaasti. En tiedä. Koko käsite vaan saa mun otsan kurtulle. Oon kahden vaiheilla, et haluunko työntää itseni mukaan niihin ympyröihin. Yliopiston Jane Austen society on niin pieni ja kaikki ryhmäläiset on kavereita keskenään, et se ei tunnu samalla tavalla vaivaannuttavalta, mut sit kun puhutaan koko yliopiston oppilaskunnanhallituksesta, joka edustaa 23 000 ihmistä, niin siinä vaiheessa mua alkaa pelottaa. Vallan- ja kunnianhimo saa ihmiset käyttäymään niin urposti. En haluu löytää itteeni 20 vuoden päästä tajuumasta, et oon astunu näin ja näin monen ihmisen jaloille ja musta on tullu itse ihan samanlainen pissapää.

Karkasin taas vähän aiheesta. Sori. Taidan palata takas taidehissan koemateriaalien lukemiseen. Hengataan illalla/yöllä yhden kämppiksen kanssa aamuneljään asti keittiössä, kunnes se joutuu lähtemään lentokentälle ja palaamaan takas Jenkkeihin. Omituista. Puolen vuoden vaihtarit tuntuu aina tulevan ja lähtevän yhessä silmänräpäyksessä. Vastahan tässä alettiin tutustua paremmin... :'(

Kaunis hiljainen päivä

Tyypillinen sunnuntai. Aurinko paistaa tunnin, sit sataa...aurinko paistaa taas...sit sataa lisää. Kävelin kioskiin ostamaan The Sunday Times:in, ja kävelin pitkin Great Western Roadia ihaillen kukkia ja kevätvaloa, kahviloita ja pikkupuoteja. Olin pelkkää hymyä kahvilaan mennessäni. Ja sit aloin lukea sitä lehteä. Johan se happy-happy-land kupla puhkesi ja nopeasti. Kolmen tuntia meni ohi liitäen. Eurooppa odottaa, miten Yhdysvallat aikoo reagoida kemikaalisten aseiden käyttöön Syyriassa. Obama ei tahdo aloittaa uutta sotaa. Googlen johtajien tulevaisuudennäkymät teknologian kehityksen suhteen on ristiriitaiset. Applelta tuntuu olevan ideat lopussa. Samsung on sen sijaan hyvässä nousukiidossa. Shetland Islands on kuulemma yksi maailman kauneimpia paikkoja katsoa auringonnousua.

Aloitin viime viikolla Susan Cain:in kirjan 'Quiet'. Se on pääsääntöisesti vain eri tutkimuksien käsittelyä, jotka on tehty introvert/extrovert -aiheesta. Tosi ihanaa lukea muista ihmisistä, jotka tahtoo myös vaan olla koko päivän hiljaa toisinaan ja ajatella omiaan. Tai se, et sosiaaliset ryhmäaktiviteetit, jossa on paljon tuntemattomia ihmisiä, joko ahdistaa tai tylsistyttää mua, ja tykkään vaan eristäytyä jonnekin, on ihan yleinen tunne introverteillä ihmisillä. Ja se, et elän vähän omassa ''kuplassani'' - ihan tavallinen ilmiö. Hyvä, tuli ostettua se kirja. Ehkä pystyn olemaan ens kerralla vähän armollisempi itselleni, ku tahdon lähteä juhlista kesken kaiken omaan huoneeseeni lukemaan kirjaa mielummin ku löpisemään puolituttujen kanssa.

Yksi vielä

Äh, tulin just takasin Marketing -kokeesta ja voi että kun ärsyttää. Tiesin, mitä kysymyksissä kysyttiin, muistin myös kaikki tarvittavat teoriat ulkoa kurssikirjasta ja pystyin referoida muitakin kirjoja koevastauksissani (''hyvä koevastaus näyttää todisteita laajemmasta lukemisesta''), mutta en ehtiny kirjoittaa tarpeeks. En vaan ole tarpeeksi nopea. Vieläkään. Tajuttoman ärsyttävää. Meille sanottiin vikalla luennolla, et koe-essee pitäis olla noin 4-6 sivua pituudeltaan. Joo terve vaan, koeaikaa oli kaks tuntia, ja piti kirjoittaa kaks esseetä, niin mun eka essee oli sit kolme sivua pitkä ja toinen vain kaks. Kirjoitin kyllä pienellä käsialalla, mut silti jäi kaivelemaan, et jos ne nyt sakottaa mua sit siitä, et vastaukset ei oo tarpeeks pitkiä. Vastasin just niihin asioihin, joita kysymyksissä kysyttiin, jämptisti ja ilman mitään liiru laaruja, ja siinä se. En edes näe siinä mitään järkeä alkaa venyttää vastaustaan jokaiseen mahdolliseen suuntaan, jolloin siitä katoaa täysin koko esseen punainen lanka. "Lue kysymys huolella ja vastaa kysymykseen. Älä ala kirjoittaa kaikkea, mitä tiedät aiheesta, ellei sillä ole mitään tekemistä kysymyksen kanssa."

No jaa. Hetken se ärsyttää. Huomiseen mennessä koko koe tuntuu jo kaukaiselta, eikä jaksa enää märehtiä missään typerissä yksityiskohdissa.

Mut tänään. Nyt. ÄH.

Seuraava koe on onneks vasta tasan kolmen viikon päästä. Taidehissaa... Pidän muutaman päivän taukoa nyt, ja sit aloitan niiden satojen ja satojen taideteosten tietojen opettelemisen ulkoa. (Korjaus: Laskin noi diat äsken, ja aliarvioin niiden määrän aika rajusti. Niitä ei ole noin 300 vaan 1000. Tasan tuhat diaa opeteltava ulkoa. Ensi viikosta tulee harvinaisen riemukas...) Toivottavasti tällä kertaa kokeessa sattuis osumaan vastaan pikkasen enemmän niitä teoksia, joiden nimen mä oikeasti tiedän, ettei tarttis taas alkaa keksimään taideteoksille uusia nimiä tyhjästä...

Bute Hall on yliopiston kuumottavin mahdollinen koesali. Tossa salissa kokeen tekeminen tuntuu joka kerta siltä, et saakeli, nyt jos feilaan, niin ulos tuli lähtö ja lentäen. 

Billy Boyd ja elämä on kaunista

Mentiin eilen kavereiden kanssa Billy Boyd:in bändin (Beecake) keikalle. Liput makso 6 puntaa, ja kaikki illan tuotot meni mielenterveystutkimuksen edistämiseen. Lämppäribändejä oli kolme, joten siinä sai hengata pari tuntia, ennen ku Beecake tuli lavalle. Billy ja bändin muut jäsenet tuli paikalle kuitenkin aikasin, ja hengas yleisön seassa ja kuunteli baarissa lämppäribändien esityksiä (jotka oli yllättävän hyviä!). Mä itse asiassa satuin istumaan samassa kulmapöydässä, jonka ympärillä istu Billyn sukulaisia, joten huomasin vaan yhtäkkiä, et whoa, Billy Boyd vaan ilmesty jostain ja seisoo tossa kahden metrin päässä nojaten seinään ja kuuntelee lavalla olevaa bändiä. Yritin olla ajattelematta Taru Sormusten Herrasta -trilogiaa, koska olisin vaan päätyny tuijottamaan ja nauramaan hermostuneesti. :') Kaikesta huolimatta oli tosi hankalaa olla koko ajan huutamatta pään sisällä "Peregrin Took, we love you!". Siinä se vaan seiso, nauroi, ja jutteli ihmisille. Sit ku niiden vuoro tuli soittaa, nii se meni lavalle ja heitti läppää, ja oli maailman sympaattisin ihminen ikinä. Puurokaveri sanoi tosi osuvasti, et "Billy's smile is like a bucket of rainbows!" (Billyn hymy on kuin ämpärillinen sateenkaaria!). Ei siinä voi olla tuntematta itseään yhtäkkiä tosi onnelliseks ja maailmaa kauniiks paikaks, kun kerran Billy Boyd hymyilee tossa parin metrin päässä noin aurinkoisesti, vaikka sen vanhemmat kuoli sen ollessa 12-vuotias. Meinas tulla parissa rauhallisessa biisissä itku silmään itselläniki, kun huomas, et Billy joutu pyyhkimään kyyneleitä kesken biisiä. Soittojen välissä sen sukulaiset huus sieltä takarivistä "YES, BILLY!", joka oli tosi huvittavaa. Ne soitti tosi hyvin. Ostettiin keikan jälkeen Beecaken levy, koska ne biisit oli niin tarttuvia. Levyille oli laitettu hintaa vaan 5 puntaa. Kaikki levymyynnin tuotot meni suoraan illan hyväntekeväisyyskohteelle.

Oh, Glasgow...

Ei tätä paikkaa voi olla rakastamatta.

Beecake

Mitchell Library

Oon huokaillu Mitchell Libraryn ohi kävellessä jo ties kuinka kauan, et pitäis jossain vaiheessa keretä sinne sisälle, ja tänään on se päivä. Kirjastot on niin ihania... Kattokaa nyt tätäkin.  

http://events.glasgowlife.org.uk/search?costtype=Free&servicechannel=Libraries&venuename=Mitchell+Library

Kotona Glasgowssa taas

Kaikki meni tosi hyvin. Irlanti on upea paikka! Loppujen lopuks matka muodostu seuraavanlaisesti: Dublin-Galway-Limerick(hengasin siellä tunnin, ja lähdin pois)-Killarney-Cork-Dublin. Pitää seuraavalla kerralla kiertää saaren pohjoispuoli.  Keskustelin tosi monen tuntemattoman ihmisen kanssa vaikka mistä. Vaelsin kaatosateessa 15 kilometriä rinkka selässä. Hyvää läppää. Hyvää musiikkia. Guinnessiä. Irish coffeeta. Pyydettiin kylään Saksaan ja Kanadaan. Hostellitkin oli mainioita. 

Irlantia tulee ikävä. 

Tässä muutama kuva sieltä sun täältä matkan varrelta.